"Elettiin vuotta 1827 kylmässä ja pimeässä pohjolassa. Tällöin vielä noita satumaisia olentoja, menninkäisiä saattoi olla olemassa. Nuo olennot liikkuivat oman fantasiamaailmansa lisäksi myös tavallisen kansan keskuudessa. Vanhassa luonnontilassa säilyneessä korvessa oli olemassa synkkä viita, jonka kautta tarun ja todellisuuden välillä kuljettiin. Kerran eksyin minäkin tuosta portista kulkemaan ja sepitän nyt kokemuksistani kertomuksen:

  Saavuin keskelle vanhaa metsää ja yht'äkkiä näin vilauksen jostakin pienestä olennosta. Se omasi pitkät maata laahaavat hiukset ja suurehkot korvat, joilla kuulikin varmasti hyvin. Tuo olento oli ihkaoikea menninkäinen! Kiinnostuin olennosta ja seurailin sitä päiväkausia, eikä se huomannut minun liikkuvan aivan kintereillä. -Tai sitten se ei vain tahtonut huomata...

  Eräänä yönä tuo menninkäinen lähti pesäkolostaan. Se kulki öisen nevan läpi vainaja-sepän torpalle. Menninkäinen tiirikoi lahoutuneen oven auki ja pujahti mökkiin sisään. Pian hahmo tuli sisältä vanha kirves kädessään. Menninkäinen puheli itsekseen, ja ymmärsin, että tuo kirves olisi tehtävä käyttökelvottomaksi, sillä se oli jonkinlainen taikakalu, jolla oli pahansuopia vaikutuksia. Samassa alkoi kuulua yksinäisten susien ulvontaa. Taivaalla hehkuvan hennot revontulet alkoivat voimistua ja räiskyä pahaenteisesti, kuin vääränlainen puu nuotiossa, ja salama repi taivaan kappaleiksi. Valkoinen hanki välähteli revontulten värejä mukaillen. Tämän kaiken sai aikaan Staalo. Lapin noita ja shamaani. Ainoastaan hän sai sydäntalvella Ukkosen herrankin puolelleen. Shamaanin tehtävänä oli saada viimeinenkin menninkäinen hengiltä, sillä jos ainutkin taruolento olisi hengissä, joka pystyisi puollustamaan luontoa, ei shamaanin aatteet tuhota koko metsä ja sen asukkaat onnistuisi. Menninkäinenhän ei hevillä aikonut luovuttaa. Se suojelisi luontoa joka aistillaan.

  Menninkäinen lähti juoksemaan niityltä oikopäätä talvisen pimeään korpeen. Shamaani ratsasti susilauman saattelemana aivan menninkäisen kintereillä. Matka jatkui kilometrien ajan halkoen pitkää metsätaivalta.

  Ajan kuluessa yhä eteenpäin, laskeutui metsään syvä hiljaisuus. Mustalta yötaivaalta alkoi tippua lumihiutaleita maahan verkkaisesti. Luonto itki. Hetken matkan päässä, kiven suojassa lepäsi viimeisillä sijoillaan pieni menninkäinen. Suuren kiven kyljessä oli kiinni iskettynä tuo sepän vanha kirves. Vaikka menninkäinen oli elotonna maassa, luonto tunsi itsensä vahvaksi. Ainakaan Lapin noita ei voinut sitä vahingoittaa, sillä nyt kirves oli täysin kelvoton kapine. Kaukaa metsän takaa kuului vihan huutoja ja susien ulinaa; susien, jotka pelkäsivät vihaista shamaania.

  Kukaties, näin Suomen Lappi on säilynyt monin paikoin koskemattomana erämaana."

- Tässäpä teille pieni tarinan poikanen. Joskus kuudennen luokan syyslukukaudella kirjoitettu. Mutta tälläkertaa en puutu asiaan tämän enempää. :) Hevi-Hanna